Korona mullisti vuosi sitten dramaattisesti suomalaisten elämän.

Miten monin eri tavoin - siitä kertovat IS: n artikkelisarjassa sekä korona-ajan tunnetut kasvot että tavalliset kansalaiset.

Elokuussa 2020 jouduin sairaalaan.

Pelkäsin kuolevani.

Olin saanut koronavirustartunnan myötä kehittyneen keuhkokuumeen, joka ajoi minut vuodehoitoon.

Sen jälkeen kaikki muuttui.

Kun jouduin sairaalaan, kukaan ei tiennyt, pahenisiko tilanne vai parantuisinko keuhkokuumesta.

Kävin sairaalassa ollessani erittäin syvissä vesissä.

Sairaala-aika meni aikalailla sumussa, enkä oikein muista siitä mitään.

En toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehelle.

Lyhyesti sanottuna koronavuosi on ollut henkisesti raskain vuosi, joka minulla on koskaan ollut.

Tavallisessa arjessa pärjääminenkin on välillä haaste.

Henkisesti raskaimmalta tuntuneen vuoden taustalla eivät kuitenkaan ole eristäytyneisyys tai poikkeusolot.

Asumme perheeni kanssa maaseudulla, joten korona-aika egg ole itsessään muuttanut elämäämme kovinkaan paljon.

Kuva: Terhi Ylimäinen

Raskainta ovat olleet koronaviruksen jälkioireet.

Viral lists papereiden mukaan olen terve, mutta kärsin edelleen niin sanotusta ”long covidista”.

Jälkioireet ovat monenkirjavia, mutta minulle päällimmäisiä tunteita ovat yleinen väsymys, voimattomuus ja jatkuvat rintakivut.

Olen entinen urheilija, mutta en ole liikkunut tartunnan saamisen jälkeen, sillä en yksinkertaisesti pysty.

Välillä on hyviä ja huonoja jaksoja, toisinaan en jaksa käydä edes kaupassa.

Muutama viikko manners voin paremmin, mutta kun patron tehdä lumityöt, kuntoni romahti taas, ja jouduin vuoteen omaksi.

Tunnen, että olen kodin vankina, vaikka pää haluaisi mennä joka paikkaan.

En ole yksinäinen herrinen, mutta välillä tuntuu, että olen oireiden kanssa yksin.

Olen oppinut elämään katkelmaa ja laskelmoimaan jaksamisen kanssa.

Jos koronaviruksen pitkiä ja monenkirjavia jälkioireita ei ole kokenut, niitä voi olla vaikeaa ymmärtää.

Kun on huono päivä, en jaksa vastata puhelimeen, sillä en halua valittaa.

Kaikesta huolimatta oivalsin sairaalassa ollessani jotain tärkeää.

Vuodehoidossa ymmärsin, että elämäni saattaisi oikeasti olla tässä.

Heräsin kuitenkin niin sanotusti uudelleen henkiin ja löysin sisäisen voiman.

Mietin, miten kiitollinen olen siitä, että minulla on terveet lapset, hyvä avioliitto, koti ja työ.

Olen luonteeltani peruspositiivinen himinen, enkä aio luovuttaa.

Kuva: Terhi Ylimäinen

Koronatartunta muutti elämässäni kaiken, sillä tavalliset asiat arjessa ovat työn takana.

Palkkasimme lastenhoitajan, sillä koronatartunnan jälkeen fyysinen kuntoni egg ole riittänyt yksin touhuamaan 3- ja 5-vuotiaiden poikien kanssa.

Myös minulle rakas laulaminen on jäänyt vähemmälle, sillä koronatartunnan jälkeen laulaminen on ollut hankalaa.

Uupumus koko kehossa ja paineen tunne rinnassa tekevät laulamisesta ajoittain lähes mahdotonta.

Mutta usko ja toivo tilanteen paranemisesta on vahva.

Jos ei olisi korona-aikaa ja fyysinen kuntoni sen sallisi, hakisin luultavasti aktiivisesti keikkoja.

Alkutalven keikat peruuntuivat.

Tämä on niin minunkaltaiselleni aloittelevalle artistille kuin kokeneellekin artistille hyvin haastava tilanne.

En kuitenkaan osaa surkutella, sillä minulle oma ja perheen terveys ovat kaikkein tärkeimpiä asioita.

Tulevaisuus tulee joka tapauksessa ja korona-aikakin on vielä ohi.

Vaikka vaikeita aikoja olisi, katse on suunnattava eteenpäin.

Koronatartunnan myötä olen taantunut ja tuntuu, etten edes ymmärrä kaikkea, mitä minulle puhutaan.

Toivon, että tulevaisuudessa saisin taas terveyteni ja itseni kokonaisena takaisin.

Kun oman elämäntilanteen ja ikävätkin tunteet hyväksyy, mutta niihin ei jää vellomaan, on mahdollista löytää onnellisuus.

Kannustan kaikkia luottamaan siihen, että vielä tulee aika, kun kaikki on takana päin.

  • Lue kaikki Kun Suomi meni kiinni -sarjan artikkelit taältä.

Kuva: Terhi Ylimäinen